Niki ja Sasu ne yhteen soppii

Niki ja Sasu ne yhteen soppii, tässä joskus muuttavat yhteiseen koppiin...

Edellisessä merkinnässäni kerroin kuinka olen kyllästynyt paikallaan junnaavaan parisuhteeseen. Toki jo silloin meillä oli noussut puheenaiheeksi mahdollisen yhteisen asunnon hankkiminen, mutta toimia mihinkään suuntaan ei ole vielä tehty.

Luulisi minun olevan riemuissani, että Sasu otti oma-aloitteisesti kämppäasian puheeksi ja nyt yhteisen pesän rakentaminen voi alkaa. Niin kunhan sopiva kämppä löytyy ja rako, jossa kummallakin olisi mahdollisuus hoitaa muuttotöhinät pois alta. Tästähän minä olen haaveillut jo pidemmän aikaa, mutta herranjumala nyt pelottaa.

Sasu ei nimittäin ole mies sisäsiisteimmästä päästä. Nurkat siivotaan kerran kuukaudessa "nyrkkitekniikalla" eli silmille pomppivat pölypallot napataan kouran silmään ja keittiö - noh - tiskipöytä pysyy puhtaana kun astioita on niin vähän. Ja työtön tapakaljottelija siitä on hyvää vauhtia tulossa, mutta kun  - - - se nyt sattuu olemaan ainoa mies johon olen koskaan luottanut.

Miksi sitten tarraudun tällaiseen lapamatoon? Syy lienee yksi yhdeksästätoista: Vesa. Aggressiivishäiriöinen pirinarkkari, joka häpesi omaa biseksuaalisuuttaan ja purki lapsena kokemansa perheväkivallan ja nykyisen ahdistuksen takomalla kättäpidempää tuttujen ja tuntemattomien kalloihin. Itse en ikinä saanut kunnolla turpaan, mutta uhkailua ja henkistä sekä seksuaalista väkivaltaa sitäkin enemmän.

Ensimmäisen kerran tapasin Vesan rokkifestivaaleilla, ja tuolloin meillä oli joitakin yhteisiä tuttavia. Yksityiset jatkot järjestettiin Vesan luona, ja tuolloin vielä varsin kokemattomana tyllerönä otin kaiken tarjolla olevan kokemuksen avosylin vastaan. Tukevasta humalasta huolimatta en osannut rentoutua sängyssä. Arvelin kuitenkin, että tässä on hyvä paikka omaksua nuoren aikuisen elämää, myös siinä vaiheessa kun Vesan vähemmän valoisa menneisyys alkoi pilkottaa kuoren alta.

Sinisilmäinen Pikku-Niki oli niin lumoutunut katu-uskottavalta mieheltä saadusta huomiosta, ettei epäilyttävistä toimista huolimatta voinut tietenkään irroittautua suhteesta. Kun kavereille viemisiksi oli pilveä ja muuta jännittävää, niin minunkin itsetuntoni nousi kohisten ja vaikka suhteesta olisikin halunnut poissa, niin saavuttamani suosio sokaisi silmät.

Todellisuudessa mitään suosiota ei ollut. Skippailin koulua vedoten paniikkikohtauksiin, minkä vuoksi minut patistettiin käymään terapiassa. Silloinkaan ei tuntunut hyvätlä valittaa omista asioista ventovieraalle kunnan työntekijälle, joka asenteestaan päätellen tuskin teki kutsumustyötään. Vuosia myöhemmin sain kavereilta kuulla, että käytökseni tuolloin oli coolin sijasta pelottavaa. Nythän sen tajuaa itsekin, mutta voin vain kiittää ystäviä, että jaksoivat minua.

Terapiaistunnot jatkuivat yhtä kauan kuin suhde Vesaan, mutta näin jälkiviisaana, suhteesta siinneet ongelmat olisi kannattanut ratkoa jo tuolloin. En ehkä nyt olisi niin riippuvainen ensimmäisestä minuun retkahtaneesta nörtistä, mutta olen kuitenkin hyvin rakastunut.

Sasun seurassa voin laskea omat suojaukseni täysin ja avata kaikki sielun sekä kehon ontelot, tietäen samalla ettei minulle tässä käy kuinkaan. Vaikka tuleva hypoteettinen perheemme ei kylpisikään rahassa, me olisimme turvassa. Sasussa on kuitenkin helvetisti potentiaalia: älykäs ja reipas nuori mies, joka kaipaa vain opastusta. Ei tosin sängyssä - oli nimittäin tänään taas vaihteeksi uskomatonta antia ;D